Eilen illalla oli tarkoitus ottaa irroituspiikki Pregnyl klo 21:20. Yhdeksän aikoihin illalla ajattelin ruveta puuhailemaan eli valmistelemaan pistos operaatiota.
Piikit esiin kaivettuani veri valahti kasvoiltani ja huulien välistä pääsi pitkä liuta painokelvotonta materiaalia. Päivän aikana tarkistin muutamaan otteeseen kellonajan hoitajan kirjoittamasta hoitolapusta, mutta ei siinäkään vaiheessa tullut mieleen, etten ole hakenut apteekista vielä koko lääkettä!!

No, ei muuta kun hyppy autonrattiin ja kohti pääkaupunkia ja yliopistollista apteekkia. Apteekkiin ajaisi vähintään puoli tuntia, joten piikki olisi jokatapauksessa myöhässä –jos koko lääkettä edes ko. apteekista löytyy. Harmittelin ankarasti koko matkan kaupunkiin, manasin itseni ja lahon pääni alimpaan helvettiin. Miten mä saatan unohtaa näin tärkeän asian?

Mieheni kurvasi apteekin pihaan klo 21:40. Siis ei hätää, vain 20 minuuttia myöhässä  –ei koko operaatio voi mennä hukkaan 20 minuutin vuoksi, eihän? Mutta miksi aika on annettu niin tarkalleen?

Episodi oli kuin huonosta elokuvasta: astueassani apteekin ovesta sisälle en enää löytänyt hetki sitten kädessä ollutta reseptiä mistään! Laukusta löytyi vain kaikenlaisia muita papereita. Paniikki meinasi iskeä, mutta järki sanoi, että ei hätää, reseptin on oltava jossain ihan lähellä, kun se oli hetki sitten kädessäni. Tyhjensin pari kertaa laukkuni ja resepti löytyi.

Samoin apteekista löytyi lääke, mutta hermostuksissani olin jättänyt pankkikortin kotiin. Ei ole totta! Onneksi miehellä oli lompakko matkassa ja sain kuin sainkin lääkkeen. Sitten autoon sähläämään lasiampullien kanssa. Poliisi auto oli toisella puolella katua. Kohta ne tulee katsomaan mitä ihmettä täällä puuhaillaan ja sitten ne näkee piikit ja ruiskut ja vermeet. Voi härregyyde! Olin niin hermostunut koko jupakasta, etten saanut lasipulloja auki. Mieheni tarjosi auttavaa kättään. Yritin selittää ohjeita aukaisuun, mutta en ihan tarkalleen muistanut ohjeita itsekään. "Lasiampullien avaaminen on tekniikka –ei voimalaji", piipitin. Mieheni rikkoi ensimmäisen lasipullon. Ampullin yläkerta murskaantui niin, että mieheni sai vertavuotavan haavan käsiinsä ja lasia tippui pitkin autoa. Great!

Sain kuitenkin nesteen ruiskuun. Seuraavan ampullin kanssa kävi vähän huonommin. Koko ampulli särkyi; siihen ei mitenkään olisi pystynyt laittamaan liuotin nestettä. Siinä vaiheessa suht rauhallinen miehenikin hermostui, kun ymmärsi, että neste olisi pitänyt sekoittaa siinä ampullissa jauheen kanssa.

Hätä keinot keksii ja kipitin takaisin apteekkiin minkä kintuistani pääsin (mikä ei ollut kovin kovaa; mummoköpöttelyä tässä ollaan nyt menty muutama päivä turvotuksen vuoksi), hain sieltä kertakäyttömukin, jossa ajattelimme sekoittaa lääkkeen. Jauhe ei kuitenkaan tullut ulos särkyneestä ampullista ja ainoa mitä sain mukin pohjalle oli lasinsirpaleita. Voi herranjestas! Kuka nää ampullit on keksinyt?

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika epätoivoinen, tuli jo mieleen, että kyllä nyt koetellaan –ehkä meidän todella on tarkoitus jäädä lapsettomiksi, kun tää on näin hankalaa?

Resepti oli tietysti vain yhdelle ampullille. Ajattelin, että käyn kuitenkin kokeilemassa onneani ja menin lähes itkua vääntäen apteekkiin. Tässä vaiheessa mummoköpöttely oli jo vaihtunut vähän rivakkaampaan menoon ja vatsakipu oli tiessään. Menin luukulle ja selitin tilanteen apteekkarille itku kurkussa. Farmaseutti oli aivan ihana, rauhoitteli minua: ”Ei mitään hätää. Saat kyllä lääkettä, mutta Kela-korvausta siitä en voi antaa, kun siihen ei ole reseptiä.” Ihan sama! Onneksi tämä oli kuitenkin yksi halvimmista lääkkeistä. Tosin olisi ollut ihan sama, vaikka olisi ollut kallis lääkekin –pakkohan se olisi ollut ostaa. Ei tällaisen syyn vuoksi voi joutua perumaan koko operaatiota! Ostin siis toisen Pregnylin ja takaisin autoon säätämään ampullien kanssa. Tällä kertaa paremmalla onnella ja sain kuin sainkin lääkejauheen ja liuottimen sekaisin ja ruiskuun ja siitä vielä nahkani allekin. Kaiken kaikkiaan 40 minuuttia myöhässä.

Paluumatkalla jo vähän naurattikin koko episodi.