Viikko inssistä (jossa löytyi yksi vaivainen 17 millin munarakkula). KP25 DPO8.

Järki sanoo, että ei tästä mitään tule, mutta toivo ei luovuta. Se tunne, että olen raskaana, yllättää vähän väliä. Se on ihana tunne! Nautin tunteesta, mutta järki alkaa pian puhumaan ja tunne menee pois, vaikka yritän pitää siitä kiinni.

(Luultavasti kuviteltuja) Oireita on taas kasapäin:
-painontunnetta alavatsalla DPO3:sta lähtien (no eikös jotain tuntemuksia ole ollut aina tässä vaiheessa kiertoa?)
-erilailla kipeät rinnat kuin yleensä (ai miten niin ”erilailla”..?)
-vessassa saa rampata jatkuvasti (johtunee uudesta stressiä poistavasta yrttiteestä, jolla korvasin kahvin)
-tukkoinen nenä (check!)

Toivon vaan niin kovasti onnistumista tässä kierrossa, koska seuraava askel pelottaa ..hmm, tarkemmin, ei pelota vaan kauhistuttaa. En halua mennä IVF-hoitoihin. En halua pumpata itseäni täyteen hormoneja. Mistä sen tietää, mikä vaikutus niillä on minuun ja minun kroppaan kenties loppuiäksi? En halua mennä punktioon. En halua levitellä intiimejä paikkojani taas uusille ihmisille.
Mutta halua vauvan.  Paska yhtälö.