Jälleen olen askeleen lähempänä sen hyväksyntää, että saatan jäädä lapsettomaksi koko iäkseni. Etten ehkä koskaan saa omaa lasta. Taas piirun verran enemmän lapseton kuin aiemmin.

Ensimmäisen IVF:n epäonnistuminen oli merkityksellinen kohta tällä matkalla. Toivoa toki vielä on, mutta realistiminä alkaa päästä voitolle optimistiminästä.

Töissä on viime aikoina ollut niin kiirettä, ettei ole kerinnyt pohtimaan lapsettomuusasiaa –siitäkin hieman huono omatunto. Ihan kun mun pitäisi murehtia ja kieriskellä itsesäälissä ja kurjuudessa sen vuoksi? Tosin olen taas ihan tietoisestikin yrittänyt ottaa etäisyyttä tähän lapsettomuuden pyörittämiseen mielessäni. Ollaan vietetty luomukiertoa tulevaisuutta ja tulevia hoitoja ajattelematta. Mutta ensi viikolla pitäisi mennä klinikalle suunnittelemaan jatkoa eli taas täytyy ottaa asia aktiiviseen käsittelyyn. Pakastesiirtoja lähdetään siis kokeilemaan.

Niin, kiireiseen työtilanteeseen olen myös itse vaikuttanut tilanteeseen siten, että laitoin hakupaperit yhteen todella houkuttelevaan tehtävään vetämään, kun IVF epäonnistui. Suorittajan täytyy keksiä jotain paikkaavaa toimintaa? Jos en voi saada lapsia, niin sitten luodaan uraa. Pakko päästä etenemään uralla. Kyseinen rekrytointiprosessi on kestänyt kohta jo kuukauden ja olen ihan loppusuoralla sen kanssa. Matkan varrelle on mahtunut haastattelua, tehtävää ja henkilöarviointia. Nyt jännään, kerrotaanko valinnoista ennen pääsiäistä vai pääsiäisen jälkeen. Tällaisia piinapäiviä tällä kertaa.