Eilen tuli ahdistus ja suuri suru. Ihmettelinkin jo, että liekö olen tunnevammainen, kun en viime perjantaina enkä vielä lauantainakaan tuntenut paljon pettymystä suurempaa. Toki mieskin oli tässä suureksi avuksi. Ehdotti vievänsä mut mun lemppariharrastuksen pariin, missä kuitenkin harvoin käymme. Se piti ajatukset muualla ja suupielet ylhäällä.

Koska toiveet olivat tässä kierrossa todella korkealla –korkeammalla kuin koskaan ennen, niin odotin jo järkyttävää henkistä romahtamista. Mutta koska sunnuntai aamupäiväkin meni mukavasti kotijuttuja puuhaillessa, päättelin, että ehkä todella olen keskivertoa vahvempi ihminen. Se osoittautui kuitenkin virhearvioksi hyvin pian. Menimme iltapäivällä mieheni kanssa kaupungille ja kun ajelimme kaupungilta kotiin päin, näin matkalla liian monet lastenvaunut. Onnelliset perheet iltapäiväkävelyllä työntelivät rattaita auringonpaisteessa. Itku pitkästä ilosta, niinhän ne sanoo. Autossa vuodatin pettymyksen kyyneleet ja annoin maskaran värjätä kasvoni mustilla viiruilla. Niitä vaunuja oli niin paljon! Puhelu hedelmöityshoitojen helvetin läpikäyneen ystävän kanssa piristi kuitenkin mieltä ja ilta oli pelastettu. Mutta eilen taas iski suru ja ahdistus, kun ajelin koulusta kotiin. Ahdistus ja suru ei helpottanut ollenkaan. Illalla uni ei tullut. Yöllä nukuin huonosti.

Aamulla kun heräsin liian aikaisin enkä saanut enää unta päätin, etten suostu tällaiseen huonolaatuiseen elämään. Siispä päätin, että en sure vielä. Vielä ei ole surutyön aika. Se kenties on jossain vaiheessa edessä. En ehkä koskaan työnnä niitä vaunuja. En hanki niitä juoksuvaunuja enkä koskaan saa käyttöön jo kauan sitten lapselle valittua nimeä. En ehkä koskaan saa pörröttää oman lapsen tukkaa tai kinastella iltaisin hampaidenpesusta. Ehkä. En tiedä. Kukapa tietäisi? Joka tapauksessa se, että en saisi lapsia, ei määritä minua ihmisenä. Vielä en ole hanskoja tiskiin heittänyt –emmehän me ole yrittäneet vasta kuin vajaa pari vuotta. Pari vuotta on lyhyt aika ihmisen elämässä.  Nyt vaan uutta matoa koukkuun ja ajatukset muualle.

Nyt yksi luomukierto ja sitten suunnittelemaan pakastesiirtoja. Sanoivat vain klinikalla, että nuo 72 tuntiset (meidän alkioita viljeltiin viikonlopun yli) selviävät huonosti sulatuksesta. Ei oo kovin high hopes (vielä) huurrenenien siirron suhteen. Onko kellään kokemuksia 72 tuntisten alkioiden sulatuksesta? Ovatko selvinneet? Jälkitarkastus ja PAS suunnittelu siis vasta huhtikuun alussa eli nyt taas vaan odotellaan.

Sillä välin otetaan vaikka rennosti. Ei stressata.

Ja nautitaan tulevasta keväästä ja auringonpaisteesta.