sunnuntai, 18. maaliskuu 2012
Vihdoin liikkumaan!
Juoksulenkillä kumarruin muutaman kerran ojan penkalle räkimään limaa kurkusta ja kuulostelemaan tuntemuksia kropassa ja tulin todella vihaiseksi. Miksi joudun kulkemaan tämän polun? Miksi? Miksi? Miksi minä? Ja onko kaikki kärsimys turhaan? Jos hoidot eivät koskaan tuokaan apua? En todellakaan ole varma, että jaksan lähteä IVF-rumbaan toisen kerran. Sitä ei pitäisi murehtia vielä, kun pakkasessa kerran on kolme olkea kaksosia. Mutta, en tiedä, miten kertoisin tämän miehelleni. Hän on sitä mieltä, että kaikki mahdollinen apu otetaan vastaan ja kaikki mahdolliset hoidot käydään läpi. Tai saattaahan se olla, että meikäläisen mielikin muuttuu, kun unohtuu, miten raskas prosessi tämä IVF kokonaisuutena oli.
Tänään kuitenkin aurinko paistaa ihanasti ja menen kokeilemaan uudestaan, miten juoksu tänään kulkee. Toivottavasti edes piirun verran paremmin kuin eilen.
EDIT: Taisin eilen vain lähteä vähän turhan kiukkuisesti liikkeelle. Tänään juoksu rullasi oikein mukavasti auringonpaisteessa ja musiikin tahdissa. Ja jos totta puhutaan, niin hölkkäilin suht leppoisasti -ei sitä juoksuksi voi sanoa. Mutta tein pitkän lenkin -toisin kuin eilen.
Kommentit