Siskon kanssa keskustelimme äitiydestä taannoin ja keskustelun lomassa hän sai henkisen korttitaloni horjumaan kommentillaan, että meidän äiti oli paras äiti minulle.
Meillä on siis sisaruksieni kanssa huomattava ikäero, minun ollessa ns. iltatähti eri isästä. Olemme alkoholistiperheestä ja kaikilla meillä on enemmän tai vähemmän rikkinäinen lapsuus. En lähtisi vertailemaan keskenään kenellä meistä oli kurjin lapsuus, mutta väkisin mieleeni alkoi tulvia kuvia, jotka irvailivat: parasta äitiyttä toden totta.

Kuvat toivat mukanaan paljon kipeitä muistoja. Nyt lapsettomuushoitojen aikaan ei ole ihan hirveästi ylimääräistä henkistä kapasiteettia käsitellä lapsuuden traumoja. Kapasiteettia tai ei, niin valitettavasti painajaisille ei voi mitään. Usein kyllä pystyn työntämään ajatukset sivuun, mutta joskus se on todella hankalaa. Varsinkin yöllä, kun on hiljaista ja pimeää ja maailma nukkuu. Silloin alkaa kela pyörimään ja näen elävästi silmieni edessä yli 20 vuotta vanhoja tapahtumia; kuinka äitini miesystävällä en pystynyt nukkumaan illalla, kun kuuntelin hiljaa peiton alla, milloin huuto ja tappelu alkaa ja joudumme hipsimään yön selkään ja pyytämään yösijaa lähettyvillä asuvilta sukulaisilta. Kuinka kesälomamatka mökille huipentui siihen, että äitini miesystävä raahaa äitini jalasta ulos mökistä pihalle, jossa hakkaa häntä heinäseipäällä, kunnes minulla naksahtaa jokin päässä ja alan kiljumaan hysteerisesti ja näin hälytän miesystävän juoppokaverit pihalle. Kuinka samaisella lomareissulla olin kuolla huolesta, kun jouduin jättämään lemmikkimarsuni vieraiden hoitoon ja itse yöpymään toisilla vierailla, kun äitini lähti paikalliseen ryyppäämään. Kuinka äiti usein jätti tulematta konsertteihin/näytelmiin tai muihin minulle tärkeisiin tapahtumiin, koska makasi kotona krapulassa. Parhainta äitiyttä kerrakseen.

Nämä kelat eivät ole jättäneet minua rauhaan vieläkään ja kiusaavat minua ajoittain. Koska nämä kelat ovat nyt pyörineet jo tovin päässäni, niin ajattelin kirjoittaa ne tänne  -jospa tämä saisi pahan olon purkautumaan mielestäni. Näitä asioita varmaan joutuu puimaan varsinkin sitten, jos/kun itse odottaa lasta ja aloittaa kasvun äidiksi. Vai onko se alkanut jo? Siksikö nämä asiat ahdistavat enemmän kuin ennen?

En tänä päivänä kestä yhtään huutamista, jo pelkkä äänen korottaminen saa oloni epämukavaksi ja adrenaliinin virtaamaan suonissani. Minulta ei löydy myöskään paljoakaan toleranssia humalaisille ihmisille, vaikka olen itsekin aikoinaan ottanut aika reippaasti. Humalaisten ihmisten seurassa olo on levoton ja kurkkua kuristaa.

Jotakin hyvääkin siinä, että joutui kasvamaan alkoholin huuruisessa maailmassa väkivallan uhan leijuessa jatkuvasti ilmassa. Muistan vannoneeni teininä, että jos poikaystäväni ikinä koskaan lyö minua edes kerran, niin se loppuu siihen. Ja näin todella kävi, ensimmäinen vakavampi parisuhteeni päättyi siihen, kun silloinen poikaystäväni hakkasi minut. Lähdin kävelemään (onneksi pääsin vielä kävelemään) enkä koskaan enää kuullut hänestä. Tänä päivänä harmittaa ainoastaan, etten tehnyt rikosilmoitusta asiasta.

Toivoisin itse olevani hieman parempi äiti tai ainakin sellainen äiti, joka ei toiminnallaan aiheuta iäisiä traumoja tai painajaisia lapselleen ja antaisi mahdollisesti hieman parempia malleja kuin oma äitini antoi minulle. Katkera en ole ja rakastan äitiäni; kaikki antaa resurssiensa mukaan.