Sivulaatikossa laskuri kertoo, että pian ollaan yritetty pari vuotta. Pari vuotta rämpimistä tällä polulla, jossa toivo ja  usko sekä epätoivo, turhautuminen ja suru vuorottelevat. Kahden vuoden aikana on plussatuulet puhallelleet ja ympärille on onneksi tullut paljon plussia. En ole katkera, en kateelllinen, mutta surullinen kyllä –siitä, että olen itse vielä kahden vuoden jälkeen lähtöruudussa. En piirunkaan vertaa lähempänä maalia.

Onneksi moni muu asia elämässäni on kuitenkin hyvin. Sitä yritän aina muistaa itselleni muistuttaa. Osaan onneksi nauttia niistä asioista elämässä, joita minulla on enkä jää pyörimään itsesääliin ja surkuttelemaan niitä kaikkia asioita, joita elämästäni puuttuu. Osaan myös nauttia niistä kaikista asioista, joihin olen lapsettomana etuoikeutettu. Pitkät aamu-unet, päiväunet, ravintolaillalliset miehen kanssa, ex-temporee tapaamiset kavereiden kanssa, mahdollisuus tehdä vähän pitempään töissä, jos siltä tuntuu...

Kuinka kauan jaksan olla onnellinen näistä asioista, kun olen jo (yli) kaksi vuotta ollut valmis luopumaan näistä? Kuinka kauan minun täytyy odottaa päästäkseni luopumaan näistä? Vai pitääkö minun nauttia vapaudestani koko loppuelämäni?