Tuli tässä kesään ihan pakollinen bloggaustauko, kun Vuodatuksen palvelin kyykkäsi heti juhannuksen jälkeen. Rysähdyksessä Vuodatus menetti kuvat, joten blogistani on kadonneet kuvat.

Eipä mulla juuri mitään blogattavaakaan olisi ollut. Melko vähän olen myös seuraillut muiden blogeja, olen todella yrittänyt pitää lomaa lapsettomuudesta.
En ole ajatellut asiaa juuri lainkaan. Olen nauttinut kesästä ja vapaista. En ole laskenut kiertopäiviä enkä tuijotellut kalenteria. Olen todella rentoutunut ja hyvillä mielin. Kriisin pahimmat vaiheet ovat toivottavasti takana päin.

Suunnittelemme jo tulevaisuutta kahdestaan. Toki ei haitttaa, jos joudumme muuttamaan suunnitelmia -mutta ainakin mielessä on jo ajatus kahden jäämisestä ja selvä kuva siitä, millainen se tulevaisuus voisi olla.

Vaikken ole asiaa ajatellut ja olen saanut olla rauhassa kaikista lapsettomuuteen liittyvistä ajatuksista, niin kertaheitolla minut syöstiin jälleen keskelle toivon ja epäuskon välistä mittelöä. Tajusin juuri, että tänään on KP29/28 eli toivohan tässä väkisinkin nostaa päätään. Tosin kierto on toisinaan ollut ennenkin jopa 33 päivää eli ei tässä nyt ihan vielä potkuhousuostoksille lähdetä. Vaikka järki sanoo, että kyllä vuoto kohta alkaa -ihan normi olotila kropassa näet-, niin toivon kipinä alkaa silti hehkumaan. Kertarysäyksellä just keskelle sitä, mitä en just jaksais.