No alkoihan se vuoto eilen. Vähän jo nosti taas toivo päätään, mutta enää ei kyllä ihan oikeasti tunnu juuri missään.
Olin vaan sillee, että "Aha, kyllähän sen nyt tiesi".

En varsinaisesti enää uskonut kyllä enkä juurikaan uskaltanut toivoakaan, niin ehkä sen vuoksi meni niin kivuttomasti. On tää kyllä varsinaista! Miten kukaan selviää selväjärkisenä jostain monen vuoden hoitorumbasta?

Samaan aikaan, kun usko on loppunut ja toiveita ei juurikaan ole, niin takaraivossa pieni ääni huutelee: "Pitäiskö nyt kuitenkin mennä kokeilemaan ne pari PAS:sia vielä?"...