Ultrassa näkyi edelleen vain 2 pientä munarakkulaa, yksi 1,5 senttinen molemmin puolin.
Muuten näytti hyvältä, mutta munasolut tosiaan vielä turhan pieniä. Jatketaan kasvattelua.
Pistän Puregonia vielä keskiviikkoon asti ja keskiviikko iltana on irrotuspistoksen (Pregnyl) aika ja perjantaina olisi sitten toimenpide.
Lääkäri oli taas todella positiivinen ja loi uskoa minuunkin, hän uskoi onnistumiseen selkeästi enemmän kuin minä.
Olen saanut pysyväksi seuralaiseksi pääkivun, liekö johtuu Puregonista (muistaakseni sama ilmiö oli viime kerralla pistosten aikaan) vaiko siitä, että olen lopettanut kahvin juonnin. Montakohan päivää kahvinjuonnin lopettamisesta tulee vieroitusoireena pääkipua?

Aamulla oli jotenkin onneton olo, kun tein lähtöä sairaalaan. Tuntui, että mies ei oo taas ollenkaan mukana tässä jutussa. Pariin otteeseen olen kysynyt, että tuleeko hän mukaani sairaalaan. Ei ole innosta hihkuen ainakaan ollut lähdössä mukaan (vaikka nyt olis ollut mahdollisuus, kun töistä on vapaata) ja sitten mä olen heti pilannut oman tilaisuuteni sanomalla "No eipä sua siellä välttämättä tarvita" (toivoen, että hän lukisi rivien välistä, että kaipaisin tukea)...

Mitenkäs teillä muilla -onko mies lähtenyt tukemaan/pitämään kädestä kiinni? Jotenkin on tunne, että ainakin jos IVF:n mennään, niin sitten kyllä tukea tarvitaan. Ja jos ei mieheni sitä pysty antamaan, niin ehkä emme ole valmiita IVF:n? Oletteko selvinneet hoidoista yksin vai oletteko kaivanneet miehistä tukea hommaan? Missä muodossa tukea on tullut?

Mua stressaa tällä hetkellä jo pelkästään se ajaminen sinne klinikalle, parkkipaikan etsiminen ja ylipäänsä uuden mestan löytäminen (nää hoidot tehdään eri paikassa, kun tutkimukset).. Helpottaisi jo se, että toinen on mukana odotushuoneessa seurana sekä sen lisäksi voisi itse kysyä lääkäriltä mieltä askarruttavia kysymyksiä eikä minun tarvitsisi selostaa kaikkea lääkärin sanomaa kotona uudestaan. Tämän lisäksi IVF hoidot ja punktio ihan oikeasti pelottaa. Onko paikallaolo liikaa vaadittu?