Se olisi KP 17 ja inssiä pukkaa.

Mies käy aamulla viemässä klinikalle oman panoksensa ja itse menen hieman myöhemmin hoitamaan oman osuuteni.

Edelleen kummastuttaa ja vähän huolestuttaa tämän toimenpiteen myöhäinen ajankohta. Olen ihan varma, että ovulaatio tuli ja meni jo!

Kaikesta huolimatta järjettömän toiveikas olo jälleen -se on jotenkin ihan sairasta! Olen tätä ihmetellyt usein jo ennenkin, mistä se toivo kumpuaa -se on ihan käsittämätöntä. Nimittäin jo toisen inssin jälkeen toivo inseminaation onnistumiseen meni kokonaan ja pitkään olen ollut jo luovuttanut inseminaatioiden suhteen ja ajatukset olleet jo tulevissa IVF-hoidoissa. Nyt jälleen kuitenkin toivo on korkealla ja aion haaveilla seuraavat pari päivää raskaudesta estottomasti. Jos/kun pilvilinnoista tullaan rymisten alas, niin on sitä ennenkin siitä selviydytty. Rikki tässä sielu on jo muutenkin, ei muutama särö lisää tee tässä konkurssissa enää mitään.

(kuva: Anne Geddes)

Mutta ainakin saan pari ihanaa päivää haaveissani. Kenties haaveilu on parasta mitä minulle on tarjolla tässä asiassa -ikinä?